Päiväpikainen: Aja kylmään historiaan - Juntusrannasta sota alkoi

Sota ei ehkä yhtä miestä kaipaa, mutta yhtä naista se tarvitsi. Talvisodan ensimmäisen uroteon teki nimittäin nainen. Pitäisikö siis sanoa, että teki naaraantyön?

Sota on pahinta, mutta saa niistä jälkikäteen mielenkiintoisia kohteita prätkäilyyn. No miksei muillekin, mutta tämän blogin lukijoista suurin osa ei ole ihan vieraita motorisoiduille kaksipyöräisille. Parempi kuitenkin muistaa kuin unohtaa. Edellisessä jutussa kerrottiin kuuluisasta Raatteentiestä ja annettiin vinkiksi käydä Raatteentien museossa ja muilla tapahtumapaikoilla - vaikka olisit jo joskus aiemmin käynyt. Sitä ei tämä blogi tiedä, että mistä rakkaus alkoi, mutta sota alkoi vähän ylempänä Juntusrannan suunnalla.

Sodan kylmät kasvot paljastuivat, kun itänaapuri jälleen kerran riisui naamionsa - jos se koskaan on ollut edes naamioitunut, kun tuhat vuotta se on hyökkäillyt naapurimaihinsa ryöstämään, raiskaamaan ja laajentamaan imperiumiaan. Kolmaskymmenes marraskuuta ajanlaskumme vuonna 1939 Se taas tuli rajan yli ja ensimmäiset laukaukset ammuttiin lähestyttäessa Juntusrantaa. Valtavalla mies- ja kalustoylivoimalla tultiin, mutta yhden naisen ansiosta hyökkääjää saatiin hidastettua niin paljon, ettei se päässyt liian pitkälle ennen apuvoimien saapumista. 

Et kumminkaan muista, että mikä on vesikelkka?
Sillä kuljetettiin vettä ja polttopuuta
aikoinaan. 

Aamuvarhaisella oli Lehtovaarassa Arolan tilan emäntä Lempi Seppänen aamutoimissa, mutta havahtui koiran hurjaan haukuntaan. Vahtikoiran nimi oli Vahti. Lempi tiesi heti, että jotain on tekeillä, koska Vahti ei haukkunut oman kylän miehiä. Niitä haukkuivat korkeintaan vaimot. Vahtikin ymmärsi hyvin, että nyt oli tilanne huono. Suuri joukko Neuvostoliiton sotilaita piiritti piippalakkeineen naapuritaloa. Siellä oltiin ihan tosissaan. 

Suomeen oli hyökätty, sota oli alkanut.

Levottomista ajoista huolimatta seudun siviiliväestöä ei oltu evakuoitu, koska täältä ei oletettu Ryssän tulevan tällaisella voimalla, mutta niin se vain tuli. Lempi oli yksin lasten kanssa kotona, sillä perheen isä Otto oli puusavotassa toisaalla. 

Kymmeniä puna-armeijan piippalakkisotilaita oli tulossa kohti Arolaa. Lempi Seppänen ei jäänyt meikkaamaan eikä ottamaan selfieitä, ei postannut edes someen mitään. Hän laittoi 3- ja 5-vuotiaat tyttäret vesikelkkaan  ja 8-vuotias tytär juoksi perässä. Kaikki omaisuus ja jopa takki jäivät kotiin - ei ollut aikaa, kun sananmukaisesti henkensä kaupalla piti kiirehtiä - ja aika monen muun hengen edestä. Kymmenen kilometriä vaikeakulkuista reittiä kohti Juntusrannan kylää. Jos olivat korpisoturimme kovia, niin olivat kyllä naisetkin. Siihen aikaan ei Juntusrantaan ollut tietä, ellei Kiantajärveä lasketa. Mutta Lempi lapsineen taittoi matkan ja niin saatiin ensimmäinen tieto hyökkäyksestä Juntusrantaan sotaväen edustajille. Kun nyt ajelet hiekkatietä Juntusrannasta kohti kohti Arolan tilaa (joka on yhä olemassa) ja rajaa harmitellen, ettei tietä ole asvaltoitu, niin mietipä samaa matkaa ilman tietä. Olisitko mennyt kolmen pienen lapsen kanssa? Kaiken muun lisäksi Lempi oli raskaana...

Lempi varoitteli matkan varrellakin olleita taloja, mutta kaikki eivät uskoneet. Eikä ensin Juntusrannassakaan sotilasjohto meinannut uskoa - "sieltä tulee korkeintaan jokunen komppania". Sieltä tuli 18 000 puna-armeijalaista. Kun tieto hyökkäyksestä levisi kylässä, väki lähti pakomatkalle Kokkojärven yli. Tarkoituksena oli päästä Kiannanniemelle ja sieltä edelleen kohti länttä. Hiihtokeli oli huono, koska lunta oli maassa vain 10–15 senttiä. Matkalle oli lähdettävä jalan ja mukaan sai vain sen, mitä jaksoi kantaa.

Lempi Seppänen uskomaton suoriutuminen Juntusrannan kylään pelasti 133 naista, miestä ja lasta joutumasta vankileireille. Pääosin paikalliset päätyivät evakkoon Muhokselle, niin myös Seppänen perheineen.

Osa ei uskaltanut lähteä kodeistaan, osa kyläläisistä jättäytyi kuitenkin omasta vapaasta tahdostaan venäläisten vangiksi. Korpikommunismi oli nimittäin voimissaan, ja jotkut odottivat ilmestyskirjan Punaista Ratsastajaa saapuvaksi tuomaan kommunismin onnen ja autuuden. Kylläpä taas kannatti kovasti uskoa Ryssän puheisiin ja epärealistisen ideologian autuuteen - venäläiset veivät vangitsemansa perheet Kintismäen metsätyöleirille eli vankileirille, jossa moni kuoli nälkään ja sairauksiin. Eipä mikään vahva ideologisuus (tai uskonnollisuus) ole koskaan tainnut päättyä mihinkään hyvään. Osa kuitenkin liittyi puna-armeijan suomalaisosastoon, "Kuusisen Kansan armeijaan". Niinpä tuli tilanne ns. Peuron talon taistelussa, että suomalaiset taistelivat keskenään, korpikommunistit Suomen armeijaa vastaan. Kommunistit hävisivät. Kintismäeltä aikanaan palanneita tuomittiin maanpetoksesta ja vihollisen auttamisesta. 

Pari tuhatta suomalaista suomalaisia pystyi hidastamaan merkittävästi vihollisten hyökkäystä useiden päivien ajan, mutta kun suomalaisilla oli vain kevyttä aseistusta, vihollisella puolestaan tykkejä, tankkeja ja se valtava miesylivoima, niin vaiheittain oli peräydyttävä. Suomussalmen kirkonkyläkin piti polttaa, kun vihollinen sen saisi joka tapauksessa. 

Sitten kun paikalle saatiin koottua divisioona miehiä, saatiin ensin palautettua kirkonkylä omaan hallintaan, ja kun vihulainen meni karkuun kohti Juntusrantaa ja sieltä kohti rajaa tavoitteena päästä maatuskan helmoihin, saattoivat suomalaiset keskittyä Raatteentietä pitkin hyökkäävään valiodivisioonaan - ja kuten tunnettua, siitä ei paljon jäänyt jäljelle.

Mitäs Lempille sitten kävi? Hän oli raskaana paetessaan Arolan tilalta, ja oli taas raskaana palatessaan sinne evakosta vuonna 1940. Kaikkiaan lapsia tuli seitsemän. Aviomies Otto kuoli jo vuonna 1957, mutta Lempi asui tilalla ja hoiti karjaa 1970-luvulle saakka. Siinä oli sitkeä suomalaisnainen parhaimmillaan. Hattu päästä. 

Entäs Juntusranta, päättyikö sen osalta sota tuohon saavutettuun voittoon? Ei. Jatkosodan aikana Suomussalmen Juntusrannassa asui noin 2000 saksalaista, joiden jäljet näkyvät ympäristössä edelleen. Juntusrantaan koetetaankin saada osa historiasta kiinnostuneista matkailijoista eli että Raatteentien lisäksi ihmiset tutustuisivat siihen vähemmän tunnettuun paikkaan, josta sota kumminkin alkoi. Ole Sinä fiksumpi kuin se sivistymön kaverisi, joka aina on tietävinään kaiken, ja käy tuollakin!

Raatteentien suunnastan kohti pohjoista ja Juntusrantaa

Kaikkia ei saatu evakuoitua sodan alkaessa. Paukuttajavaarassa ei ollut sotajoukkoja eikä tietoa, että venäläiset on ajettu jo rajan taakse. Sen jälkeen venäläiset lentokoneet lentelivät kuitenkin alueella ja havaitsivat siviiliväestön. Ensin he tulittivat siviiliväestöä konekivääreillä, mutta nähtyään ihmisten suojautuvan suureen perunakellariin, venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen, nyt pommein. Yksi pommi osui täysosumana perunakellariin ja 11 ihmistä kuoli. Tarkoituksellista siviilien teurastamista - ei mitään uutta ennen eikä jälkeen noiden tapahtumien venäläisille. Tuhannen vuoden kokemuksella sitä harrastavat.

Nyt ollaan jo liki Juntusrantaa - tie on kiva ihan sinälläänkin

Tästä pääsisi Arolan tilalle - siellä on nykyään majoitustoimintaa - täytyy joskus tutustua. Onko joku lukija jo tutustunut?

Tässä ammuttiin sodan ensimmäiset laukaukset

Tässä kohtaa opastetaan kääntymään ympäri. Muistomerkissä kerrotaan, että tästä mentiin Jatkosotaan

Tässä kohtaa on käännyttävä takaisin. Idästä ei tulla huomaamatta, vaikkeivät Lempi ja Vahti ole enää täällä.

Motoristeilla yöpaikkaa ja vaikka saunomista löytyy Juntusrannasta - paikan löytää kylänraitin varrelta varmasti. Valppaat mutta kiltit vahdit toivottavat tervetulleeksi.

Itärajan syvissä sopukoissa ollaan

Tämän ja Raatteentienjutun jälkeen päästäänkin taas vähitellen hauskempiin juttuihin ja vinkkeihin

________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )