Halloween... tai jotakin!

Halloween kuvia on pyydetty! Hyvää Halloween-viikonloppua kaikille teille, jotka sitä vietätte! 💕  

Itsellä viikonloppu menee sananmukaisesti teille, nimittäin maanteille eli pyörän päällä, kun sää vielä ajelut sallii. 

Vaikka kausi varmaan pian loppuu, niin tulossa on kuitenkin juttuja pitkin talvea. Tulossa on kotimaan vinkkejä, miten kävi Norjan -reissulle tänä vuonna, miksi Ahvenanmaalla käytiin kaksikin kertaa, ja kaikenlaista muuta juttua. 

Hyvää Halloweenia myös Hra Oma Ajalta!

Muilla noidilla on kissa...

________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )

Rauman miehet... ja naiset!

Rauman seudulla on asuttu jo satoja vuosia ennenkuin siitä tuli kaupunki. Se oli ennen itse asiassa saaristoaluetta, mutta maan kohoamisen myötä länsirannikko on muuttunut nopeasti. Oikeastaan alueen ensimmäinen merkittävä satama(!)kaupunki oli Suomen kolmas kaupunki eli Ulvila, joka nykyisin on jo melko syvällä sisämaassa. Samalla Ulvila oli Ruotsin pohjoisin kaupunki. Hyvä muistaa, että toisin kuin koulussa sanottiin, ei ollut mitään Ruotsi-Suomea - oli vain Ruotsi.

Menestys tuo porvareita, ja porvarit monesti lisää menestystä. Rauman porvarit olivat sen verran hyviä, että heille annettiin 1442 samat oikeudet kuin Turun porvareille eli myönnettiin Raumalle täydet kaupunkioikeudet. Niin hyviä olivat, että kun se uudempi Helsinki reilut sata vuotta myöhemmin päätettiin perustaa Suomenlahden rannalle ja tehdä siitä suurkaupunki, Raumalta käskettiin porukkaa muuttamaan sinne.  Vähemmän innokkaita olivat muuttamaan, ja onnellisia olivat, kun seitsemän vuotta myöhemmin nekin saivat palata, jotka erehtyivät menemään. "Ei kannettu raumalainen Helsingissä pysy", kuuluu juuri keksitty vanha paikallinen sananlasku. Mutta kai Helsingissä raumalaisilta jotain opittiin, kun se sitten kasvoi ja menestyi.

Kauppa se oli mikä kannatti Raumallakin, puutavaraa ja muuta vietiin omilla laivoilla Itämeren maihin. Sen takia valtiovalta lopetti sellaisen touhuilun 1500-luvun lopulla. Saatiin hyvin kehitys ja vaurastuminen pysähtymään. Varmaankin silloisetkin päättäjät uskoivat olevansa vähän viisaampia kuin kansa ja tekevänsä viisaita päätöksiä. Lisäksi perustettiin Pohjanlahden rannalle liuta uusia kaupunkeja jakamaan kurjuutta. Yksi uusista kaupungeista oli Uusikaupunki, joka raumalaisten kannalta alkoi menestyä kiusallisen hyvin. 

1570 Ruotsi menetti Älvsborgin linnan Tanskalle ja siitähän suru tuli Ruotsin kurkolle puseroon - veroja piti heti kerätä enemmän. Raumalaisille Älvsborg oli tietenkin läheinen asia, kun Älvsborg on Ruotsin länsirannikolla vain liki 700 kilometrin päässä. Nykyään sanotaan, että vasemmisto vastaa kaikkeen "lisää veroja!", mutta kyllä kunnon kapitalisti-kurkotkin sen aina ovat osanneet. Hopeavero vaan koko valtakuntaan eli 1/10 karja- ja metallivarallisuudesta maksuun, kaikenlaisesta muusta roinasta  sekä traanista ja voista 1/12 maksuun. Kaikella oli hintansa silloinkin - lehmän arvo oli 10 markkaa, lammas ja sika 1 markka ja 4 äyriä, hevoset kunnosta riippuen 5-30 markkaa.

Joku viisaampi lukija sanoo, että miten niin markkoja, Suomen markkahan tuli vasta Venäjän vallan aikana 1860. Mutta markka olikin keskiajalla käytetty laskuyksikkö, joka tarkoitti 8 äyriä eli käytännössä 24 aurtoa. Aurto puolestaan oli keskiajalla arvokkain lyöty raha, joka jakaantui kahdeksaan penninkiin. Nyt varmaan jokainen osaa muuttaa lompakkonsa sisällön keskiaikaisiin rahayksikköihin? Tyhjä lompakko kun on aurtoissa ja äyreissäkin mitattuna tyhjä... Joka tapauksessa yksimielisyys keskiaikalaisten kanssa varmasti löytyisi siitä, että veroja maksetaan aina liikaa. Onneksi aatelisten ei tarvinnut maksaa veroja - sehän olisi sama, kuin jos nykyaikana miljonäärien pitäisi maksaa täysimääräisesti veroja...  ;) 

1600-luku oli raumalaisten kannalta syvältä. Ensin 1500-luvun lopussa kuningas extraverojen lisäksi sosialisoi raumalaisilta parhaita laivoja valtion käyttöön. Sitten 1600-luvun alussa Vaasa ja Oulu saivat kaupunkioikeudet ja Rauma menetti Pohjanmaan kauppatoiminnan. Merkantilismi oli aatteena eli kaikin keinoin koetettiin kehittää vahvaa valtio-ohjausta eli säänneltyä kauppaa, joka puolestaan oli yritystoiminnalle hallaa. Siinä vahvistuivat lähinnä ulkomaalaiset laivayhtiöt. 

1700-luvun alkupuolella venäläisten tulo tuhosi kaikkialla lähes kaiken omaisuuden ja ihmiset, mutta Rauma selvisi suorastaan vähällä, kun ihan kaikkea ei tuhottu ja jokaista tapettu. Isovihan päättymisestä tulikin juuri tänä vuonna 300 vuotta täyteen, mutta sitä ei suuremmin taidettu juhlia missään. 

Mitä isovihan jälkeen? No Raumalla alettiin nyplätä pitsiä. Oliko se stressireaktio? Joka tapauksessa siitä tuli nopeasti maailmankuulua, koska maailma käsitti lähinnä naapurimaat eli sitä vietiin paljon Ruotsiin ja etenkin Venäjälle. 1800-luvun lopussa nypläysvimma oli jo helpottanut eikä nyplääjiä enää ollut kuin muutama. Pitsit eivät enää olleet niin muotia nimittäin. Pitsinnypläyksen eteen alettiin tehdä toimia, ja sen verran hyvin toimittiin, että yhä edelleen Raumalta löytyy pitsinnyplääjiä. Ja pitsihän on alusvaatteissa aivan ihanaa... mutta se on nykyään erilaista pitsiä se.

Venäläinen suurvaltalaisuus 1800-luvulla antoi taas tilaa, ja Rauman huippukaudet olivatkin 1800-luvulta. Kauppa kävi, vienti veti, Rauman purjelaivasto oli maan suurin ja rakennettiin Rauman uusi keskusta. Se tunnetaan nykyään nimellä Rauman vanha keskusta. Perustettiin myös museo, ja sehän onkin kätevää, sillä parissa sadassa vuodessa museosta itsestäänkin tulee museoesine.

Rauman varustamot pysyivät kuitenkin huippuvuosinakin suhteellisen pieninä: kenelläkään ei ollut kymmenien alusten laivastoa, kuten esimerkiksi ahvenanmaalaisella Gustaf Eriksonilla 1920-30 –luvuilla. Pienet, vain yhden laivan varustamot olivat tyypillisiä. Samoin oli tavallista, että yksittäisillä henkilöillä oli pieniä osuuksia useissa laivoissa, saatettiin omistaa esimerkiksi 1/16 yhdestä laivasta, ja 1/10 toisesta. (https://paarlastipuisto.rmm.fi/)   Ahvenanmaan Eriksonista tulemme myöhemmin kuulemaan lisää!

1900-luvulla hylättiin purjelaivat ja saadulla vauraudella alettiin teollistaa seutua. Siinä tohinassa meni onneksi sen verran aikaa, että vasta 1960- ja 70-luvulla keksittiin, että uusi keskusta onkin jo vanha ja se on syytä purkaa. Ehdittiin onneksi purkaa vain yksi talo ennenkuin alue suojeltiin ja se tuli myös maailmanperintökohteeksi 30 vuotta sitten. Samaa ei monessa kaupungissa Suomessa hoksattu. 

Sen verran Suomen syrjässä Rauma kuitenkin on, että sinnekin tehtiin tutkimusmatkoja 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun. Tai sitten se oli sen verran outo paikka. Jos ulkopuolinen nimittäin kuuntelee Rauman giält, niin pulassa on. Mutta tutkimusretkikunta totesi Rauman olevan jotain muuta kuin Topeliuksen kirjassa ollut kuva - ehkä tutkimusryhmän olisi kannattanut hankkia muutakin lähdeaineistoa kuin yksi kuva? Keskusta koostui tutkimusryhmän syvällisen analyysin perusteella "ihastuttavista vanhoista taloista" (siis se joitakin kymmeniä vuosia aiemmin tehty uusi keskusta) ja "joka toisen ikkunan takana oli pitsinnyplääjä". Raumalaiset tykkäsivät siitä, että joku heistäkin on kiinnostunut ja kestitsivät ja viihdyttivät vieraitaan, maksoivat jopa hotellilaskun. (On se kumma - mekin tutustumme kaupunkeihin ja kirjoitamme niistä, mutta ei kukaan meidän hotellilaskujamme ole innostunut maksamaan...😉)

Rauman vanha kaupunki on Pohjoismaiden laajin, yhtenäisin ja parhaiten säilynyt vanha puukaupunkialue, jonka asemakaava periytyy jo keskiajalta - 29 hehtaaria! Ei voi kuin kiittää, että virkamiehet ja grynderit ovat vahingossa unohtaneet tuhota sen ajallaan! 

Mutta Rauma on paljon muutakin kuin Vanha Rauma - kannattaa kulkea ja katsella muutakin!

Rauman upeaan museoon

Museosta saa tuorettakin tavaraa - koruista syötäviin

Mitä ennen syötiin...

Rauman Museon toiseen osaan eli Marelaan

Sopivanpituisia sänkyjä... eräille meistä!

Tykkäätkö tirkistellä? Se onnistuu Raumalla...

Rauman maauimala. Altaissa oli silti vettä...😉

Netin mukaan tämä Kiikartorni on aina avoinna.
Mutta lukossa se on, ei pääse näköaloja katsomaan

Purjelaiva-aikaa voi muistella satamassa. Jos on kyllin vanha, moni ei sitä aikaa enää muista... mutta voi silti katsella purjelaivoja!

Ajoreittiä!

Mutkateissäkin löytyy paljon vaihtoehtoja niin Raumalla kuin reiteillä sinne, vaikka seutu tasaista onkin. 

Vuojoen kartano taas kiertäen... pääsisipä joskus sisälle!

Satutie? Keijukaisia ja menninkäisiä? Täällä pitäisi kulkea seitinohuessa mekossa!

Vinkki: aja Paneliaan! Et kumminkaan ole ennen ajanut... (paitsi jos asut vähän sielläpäin!)

Omaa Aikaa Raumalla

Rauman suunnallakin on tullut käydyksi usein, ja varmasti jatkossakin. Tästäkin jutusta käy kuvista hyvin ilmi, että mies- ja naisseuraahan sieltäkin vain on haettu. Hiukan haittasi, että toiset osapuolet olivat ihan hiljaa, mutta ehkä silti oli vahva keskinäinen ymmärrys? Kuka nyt Rauma gielt edes ymmärtäisikään... 

Raumalla on silti aina kivaa käydä, siellä on ihan oma tunnelma niiden vanhojen uusien puutalojen keskuudessa. Ihania kahviloita ja ravintoloita. Torilla on saatu parhaimpia mansikoita ja tunnelma on lämmin. Ja tiet tosiaan varsin kivoja ympärillä. 😊

Raumalta löytyi hyvin mielenkiintoista seuraa, mutta "meille vai teille?" kysymyskin jäi vastaamatta, hiljaista porukkaa...

Aina toisinaan on pyydetty, että jos saisi jalkoväli-mirrin kokonaan näkyviin!
Tässä, olkaa hyvät! 😉

Lempiravintoloitamme

Vaihdossa tulleita perunoita tarjolla...  

________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )

Off topic: Hra Oma Aika ja Lauttasaaren hienoin pyörä

EDIT: Linkki ohjelmaan jutun lopussa!

Hra Oma Ajan tarina Lauttasaaren hienoimmasta polkupyörästä ja sen merkityksestä. Ulkopuolisen saattaa olla vähän vaikea ymmärtää asiaa. Juttu poikkeaa blogin linjasta eli on aika surullinen.

Janin pyörä, Lauttasaaren hienoin pyörä

Lapsuuteni Lauttasaaresta muistan tietenkin paljon, mutta ihan erityinen paikka sydämessäni on isoveljeni Janin pyörällä. Se oli Lauttasaaren hienoin. Sitä ei kutsuttu pyöräksi, se oli kaikkien suussa Crescent.

Sen oli rakentanut samasta talosta Ari, vähän vanhempi poika, joka saatuaan ajokortin ja auton (muistaakseni ARI-2) myi pyörän Janille. Sellaista pyörää ei kaupasta saanut. Crescent oli muistin mukaan alunperin kaksivaihteinen automaatti, jossa oli edessä rumpukäsijarru ja takana perinteinen jalkajarru. Kuumimman muodin mukaisesti siinä oli kaareva runko ja pitkä satula. 

Mutta sellainen se ei enää ollut, siitä oli rakennettu Lauttasaaren hienoin pyörä, kaikkien poikien ihailema. Siinä oli nyt kolme vaihdetta käsivalinnalla, taaksekin oli tullut rumpukäsijarru, satula oli päällystetty mokalla ja siinä oli "puoli-rodeostonga". Jotkut olivat laittaneet pyöriinsä "täys-rodeostongan", mutta ne olivat lähes poikkeuksetta tyylittömiä viritelmiä. Crescent oli kokonaisuus, ei pelkkä yksittäisen osan vaihto. Siihen oli laitettu myös kaksi soittokelloa, jotka soittivat kumpikin omaa säveltään, ja niitä piti soittaa tietyllä melodisella tavalla. Sen renkaatkin olivat erikoisrenkaat, niissä oli autonrengasmainen profiili - ei sellaisiakaan ollut muissa. Crescentissä oli myös erikoinen koodilukko, jollaista ei kukaan juuri missään muussa pyörässä ollut nähnyt – lukko aukesi, kun siinä olevaa heijastinta liikutti tietyllä salaisella liikesarjalla. Takalokasuojaakin oli lyhennetty rohkeasti poliisia pelkäämättä – siinä ei enää ollut pakollista valkoista loppuosaa, se oli kokonaan kiiltävää metallia. Etuputkessa oli tietenkin Crescentin komea merkki.

Kaikki ihailivat Crescentiä, ja Jan oli siitä tietenkin ylpeä. Voittajan pyörä. Eihän Crescentillä  ajoasennon takia ollut kovin hyvä ajaa pitkiä matkoja, mutta se oli leuhka pyörä, retee. Lauttasaaren hienoin. Kun itse kasvoin kylliksi, sain aikanaan lainata Crescentiä. Sillä olisi saanut ajaa vain taloyhtiön pihalla, mutta minä kiersin sillä aina koko Lauttasaaren. Olin silloin mielessäni melkein yhtä voittamaton kuin isoveljeni.

Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat, ja Jan ehti ostaa useammankin pyörän, joilla oli hyvä ajaa matkaakin, mutta ne olivat vain pyöriä.  Crescent säilyi aina - siitä Jan ei luopunut koskaan. Saattoi Jan sitä kerran pari kesässä kokeilla maalla, muutoin Crescent sai vain odotella, mutta ikinä sen hävittäminen ei käynyt Janin mielessä. Vuodet kuitenkin tekivät tuhojaan. Crescentin loisto oli kokenut käytössä naarmuja ja kulumia, eikä ennen niin kiiltävä pyörä ei enää kiiltänyt, satula lahosi ja muutoinkin aika söi sitä - kuten kavala sairaus söi salaa Jania sisältäpäin. Mutta Janin ja minun silmissäni se oli edelleen se Lauttasaaren hienoin pyörä. Legenda. 

Muiden silmissä se alkoi hiljalleen näyttää vanhalta romupyörältä. Lapsilleenkin hän joskus puhui Crescentistä, joka on liiterissä, mutta kun lapset menivät katsomaan, siellä oli vain jotain vanhoja romuja. Aina silloin tällöin Jan sanoi minulle, että pitää joku päivä laitattaa Crescent kuntoon. Olin aina samaa mieltä – onhan se Lauttasaaren hienoin pyörä. Ehkä koko maailman hienoin.

Isoveljeni Jan oli äärimmäisen kilpailuhenkinen ja aina lopulta voittamaton. Veljeni Leijonamieli. SM-tasolla kilpaillut urheilija. Olipa kyse sitten yleisurheilusta, jääkiekkopelistä tai vaikka tikanheitosta, niin kaikkia kilpailuja ja taistoja jatkettiin niin kauan, että Jan saattoi poistua voittajana kentältä. Armeijankin loppusodassa Janin olisi pitänyt olla häviäjien joukoissa, mutta sehän ei kerta  kaikkiaan sopinut. Jan muutti omin lupinensa koko puolustavan joukon strategian ovelaksi ja johti joukkonsa tuhoamaan koko ylivertaisesti suuremman hyökkääjien joukon – onnistui ja voitti. Nuorena pelasimme sulkapalloa pari kertaa viikossa, ja vaikka minulla oli outoa jaksamisongelmaa, niin paremman tekniikkani ansiosta yleensä voitin alkuun muutaman erän. Pelaamista kuitenkin jatkettiin niin kauan, että hän kovakuntoisena ja periksiantamattomana lopulta poistui voittajana kentältä. Ikinä ei häviötä eikä luovutusta missään kisassa, vaan lopulta Jan voittaa. Aina.

Kunnes lopulta Jan kohtasi vastustajan, joka ei väsynyt, vaan voimistui koko ajan, kunnes vuosien taistelun jälkeen Jan tiesi häviävänsä. Veljeni Leijonamieli oli kohdannut voittajansa. Tuntemuksien kuvaaminen oli vahvalle ja voittamaan tottuneelle veljelleni vaikeaa. Kutsuin Janin meille saunomaan (vaikka se on minulle vaikeaa), ja kaksistaan puhuimme syvistä asioista. Se keskustelu oli ainutlaatuinen, erilainen kuin mikään muu keskustelu ennen. ”Tuntuu samalta kuin tulisi jääkiekko-ottelusta - sitä tietää miten peli päättyi, joukkueeni on hävinnyt, peli on päättynyt”. Lapsistaan hän oli tietenkin huolissaan, mutta kun sanoin tekeväni kaiken voitavani heidän auttamisekseen, Jan rauhoittui, luotti pikkuveljeensä. 

Lopulta Jan nukkui pois. Liiterissä Crescentin vaakuna tippui etuputkesta maahan häviön symbolina, kuoleman symbolina. Kappelin kellot soivat, Crescentin kellot vaikenivat.

Veljeni täysi-ikäisyyden saavuttaneet lapset olisivat hävittäneet Crescentin muiden romujen joukossa, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Mitä sitä romuja säästämään. Mutta meille Janin kanssa se ei ollut koskaan romu, se oli Crescent. Lauttasaaren hienoin.

Sain pyörän itselleni, ja vuosia se odotti varastossani. Omat lapseni ihmettelivät joskus, mikä romu se on ja miksi se on sisällä varastossa eikä vajassa ulkona, kuten muut pyörät. Silloin tällöin koetin selvittää, kuka sen osaisi entisöidä - mutta en löytänyt tekijää. Sen pyörän nähdessäni jotenkin aina tuntui, että Jan on läsnä. Me tiesimme ja tunsimme sen – Crescentin. Vuodet kuluivat. 

Sairaus alkoi heikentää minunkin jaksamistani eikä lääkäreiden ennusteiden mukaan tulevaisuuteni ulotu kauas. Kunnes eräänä päivänä televisiosta tuli mainos, jossa etsittiin kunnostettavaksi ihmisten arvokkaita esineitä Aarrepaja-nimistä tv-ohjelmaa varten (tulee televisiosta syksyllä 2021). Laitoin sinne heti kuvia Crescentistä surkeassa nykytilassaan ja kerroin sen tarinan. Espoon Automuseosta tulivat entisöijät katsomaan, mistä on kyse. He näkivät heti pyörän upeuden. Crescent kunnostettaisiin. Ainutlaatuinen harvinaisuus. 

Etten muistaisi mitään väärin, kyselin eräältä nykyisin Suomen suurlähettiläänä maailmalla toimivalta Janin nuoruuden ystävältä, että muistaako hän vielä Janin pyörän. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hän vastasi heti, että ”Tottakai muistan Crescentin!”. Ei polkupyörää vaan Crescentin. Se tosiaan oli kaikille Crescent, ei pyörä. Siitä oli aikanaan otettu paljonkin kuvia, mutta ainuttakaan ei ilmeisesti ole säilynyt. 

Crescent ennen...

Ohjelmassa luovutin pyörän entisöijillle. Minun piti kantaa Crescent kuvauspaikalle, sillä pyörä ei ollut enää ajokuntoinen ja ainutlaatuinen koodilukkokin oli jumittunut eikä enää auennut. Sydän oli lujilla fyysisen rasituksen ja pinnassa olevien tunteiden takia, mutta Crescentin takia piti jaksaa. Janin takia piti jaksaa.

Mutta ne tuntemukset eivät olleet mitään verrattuna siihen, kun aikanaan sain tulla hakemaan Crescentin. Lopulta edessäni oli peitteen alla oleva polkupyörä, entisöijät pyörän vieressä odottamassa. Lopputuloksen tiennyt ihana juontaja Jenni Pääskysaari hymyili.

...ja jälkeen entisöinnin!

Peitteen alta paljastui Crescent, säihkyvänä, kirkkaana, virheettömänä, toimivana, ja nyt kaikki näkivät sen sellaisena kuin se oli uutena, vasta valmistuneena – sellaisena kuin me Janin kanssa näimme sen aina. Sellaisena, jonka kanssa 70-luvun alkupuolella oltiin leveissä lahkeissa, pää vähän takakenossa, nenä leuhkasti vähän ylöspäin, ja sanottiin leeeveästi venyttäen jotain sellaista kuin ”Kato Brandskulla skibaa ja föbee et’ mödi skulaa, ja älistä skindu”. Tärkeintä oli fiilis. Saa nähdä, mitä ohjelmaan ovat poimineet reaktioista, ja näkeekö kukaan katsojista television välityksellä Crescentin niin hienona, kuin se aikoinaan nähtiin, ja kuinka hieno se taas oli. Crescentin vaakuna on taas kiinni keulaputkessa.

Huikea, uskomaton teko entisöijiltä joka ikistä yksityiskohtaa myöten. Se oli taas Crescent, Lauttasaaren hienoin pyörä. Tai ehkä koko universumin hienoin. Loistavana kuin nuoruuden unelmat. Aikasiirtymä, pala menneisyyttä tuotuna tulevaisuuteen. Lapsuuden ja nuoruuden päättynyt ikuisuus, loputon aika käsin kosketeltavana. Janin henki. 

Jan, peli ei päättynyt, vaikka poistuit kentältä. Joukkueesi jatkoi pelaamista puolestasi kaikki nämä vuodet. Jan, nyt me olemme voitolla taas. 

Kale, Hra Oma Aika, Iida, Jenny, Jenni Pääskysaari

Surullinen tarina on jätetty jokseenkin kokonaan pois, ja toki ohjelman luonteeseen tuo iloinen hyväntuulisuus paremmin varmaan sopiikin. Minun sielussani tarina säilyy surullisena - mutta siinä suruisassa pilvessä on nyt kultaiset reunat.

Aarrepaja, jakso 2: https://www.mtv.fi/sarja/aarrepaja-10003783/jakso-2-japanilaista-estetiikkaa-ja-rapsakka-sohva-1498230

________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )