Off topic: Olen Uzbekistanin Pyhä Mies

Tätä tarinaa, joka sattumoisin on tosi, on pyydetty monasti. Tämä ei liity prätkiin mitenkään eikä edes Suomeen. Mutta jostain syystä useimmat eivät halua matkustaa kanssani mihinkään - ehkä nämäkin tapahtumat selittävät osan syistä!   - Hra Oma Aika kertoo
Saatan täydentää tätä tarinaa sitä mukaa kun muistan tapahtumia lisää...
(Kuvat ovat satunnaisia noilta reissuilta - itse asiassa ainoat printit, jotka löysin... jossain on muutama sata diaa. Poikkeuksena kuva marmorimunista silkkukankaalla - ne ovat noilta reissuilta yhä tallessa)

Uzbekistanissa ja Tadzikistanissa

80-luvun lopussa tuli matkustettua erään kuvausporukan kanssa Keski-Aasiaan, Uzbekistaniin ja Tadzikistaniin. Missään lähempänä ei varmaankaan ollut mitään kuvaamisen arvoista. Seuraavaksi siis satunnaisia pieniä makupaloja arkisesta matkailustani. 

Ensimmäisenä aamuna Samarkandissa lähdin kaupungille. Aukion laidalla oli moskeija, jonka ympärillä oli upeita kukkia, mitä lie. Sanotaan vaikka isoja ruusuja. Kaikkein kaunein näytti olevan aivan seinän vierustalla, joten änkesin itseni pensaiden läpi sinne ja kuvasin se kukan. Takaisinpäin rämpiessäni näin maassa kokoa 52 olevat kengät. Niissä oli sisällä samankokoiset jalat, ja jaloista ylöspäin samaa kaliiberia oleva mies. Miehellä oli pirun iso leuku kädessä. Mies huusi uzbekiksi jotain ja osoitti vuoron perään kameraa ja kukkaa, minua ja isoa veistään. Sitä ikäänkuin tuli mieleen, että on tullut mokattua pahemman kerran, mitä lie moskeijan pyhiä kukkia ovat. Sitten mies syöksyi veitsi ojossa kohti ja mielessä ehti käväistä, että pitäisiköhän tehdä pikakääntyminen muslimiksi tai muuten vain yrittää juosta lujaa - mutta takana oli vain moskeijan muuri eli ei pakotietä.

Mies syöksyi kohti - ja ohitti minut. Meni ja leikkasi sen kukan, antoi minulle. Uzbekiksi varmaan selitti jotain, että jos kerran tykkään siitä, niin ottaisin sen. Juuri sillä hetkellä päätin tykätä kukasta tosi paljon ja kiitin kovasti kaikilla osaamillani kielillä. Tosin yksikään niistä ei ollut uzbekki eikä venäjä, jotka puolestaan olivat tämän parimetrisen veitsimiehen hallitsemat kielet. 

Kieliongelma hiukan jähmetti tilannetta, mutta sitten tämä herra keksi sanoa: "Fuutbol!". Välittömästi päätin alkaa jalkapallon ystäväksi, jotta se iso leuku pysyisi kohtuullisella etäisyydellä minusta. 
- Daa, fuutbol, vastasin kovinkin riemaastuneena.
- Itaalia fuutbol, jatkoi tämä uusi kaverini.
- Daa, Itaaalia fuutbol, totesin äkillisesti italialaisen jalkapallon ystäväksi kääntyneenä.
Uusi paras kaverini oli kovin tyytyväinen, että meillä näin sama diggailun kohde oli. Sitten hän sai elekielellä selitettyä, että hän haluaa tai hänen oikeastaan täytyy antaa minulle kolme lahjaa. Tuumasin, että ovatpa nämä kovin vieraanvaraisia tuntemattomille matkailijoille. Ehkä hyvä mainita, että tämä uzbekkikarpaasi ei vaikuttanut olevan millään läheisemmällä tavalla kiinnostunut minusta, mikä monestakin syystä oli hyvä juttu.

No, tämä hänen leikkaamansa kukka laskettiin ensimmäiseksi lahjakasi, sitten hän osti torila minulle kokonaisen uunilämpimän leivän ja koristeelliseksi käsin maalatun kauhan. Lahjahevosta ei suuhun katsota, ajatus oli varmasti tärkein - hänelle tuntui olevan kovin tärkeää antaa nämä lahjat. Sitten hän sai elehdittyä, että voisiko hän olla vielä avuksi jotenkin. No silkkitiellä kun oltiin, niin sain hänet ymmärtämään, että original silk olisi hyvä juttu, mistä saisi ostaa?

Tämä paras kaverini vei minut sitten silkkikauppiaalle, jolta kovasti koetin kysyä pöydällä olevista kankaista, että ovathan varmasti original silk. Tottakai, tietenkin, siihen malliin tuli daa daata ja muuta. Paras kaverini sanoi kauppiaalle jotain uzbekiksi, kauppias katsoi minua tarkemmn ja oli sitten kovin, kovin vaivautunut ja selitti, että pöydällä olevat kankaat eivät sittenkään oleetkaan original silk, njet original silk. Mutta pöydän alla oli kangaspakkoja, jotka ovat jopa oikeasti original silk. No kiva, löytyihän aitoa silkkiä. Ja erittäin halvalla ilman mitään tinkimistä. Liki ilmaiseksi.

Silkkiä Samarkandista ja marmorisia "ajatusmunia" Turkista

Nuoren miehen tietämyksellä päätin ostaa niin paljon silkkiä, että siitä saisi joku nainen hienon iltapuvun! Ostin kangasta siksi peräti kaksi (2) metriä. Kotimaassa minulle selvitettiin kohtalaisen naurunremakan saattelemana, että ehkä siitä määrästä pari tyynyä saisi aikaan. No hitto, olis se silti ainakin yhtä hyvä ajatus kuin maalattu puukauha minulle! Käyttämättä se silkkikin yhä on.

Kuvausporukan luo palatessani olin ihan innoissani, miten ystävällistä kansaa uzbekit ovat, lahjoja kädet täynnä! Kas kummaa, ei kenellekään muulle oltu lahjoitettu mitään, ei edes kauniille naisille. Myöhemminkin pitkin matkaa sain aina silloin tällöin lahjoja. Hmmm.

Eräänä päivänä menimme bussilla yli Amudarja -joen, ja päätimme pysähtyä sillalle kuvaamaan tätä jokea. Virhe. Hyvä kun silalle olimme ehtineet ja pari kuvaa näpänneet, kun kuului jostain pillin vihellys ja eikös sinne alkanut jostain juosta neuvostosotilaita kalashnikovit ojossa. Eikä niissä ollut sisällä mitään räkäpäitä vaan ihan ehtaa nikkeliä. Eikä varmistimia rasitettu pitämällä niitä päällä. Minä ehdin jopa juosta bussiin sisälle ja heittää kameralaukun jemmaan tuolin alle, mutta useimmat muut taisivat menettää kamerat ja filmit. 

Siinä ei tulkkimmekaan auttanut kauheasti selittää, että jenkkien satelliitit kuvaavat sillan paremmin ainakin 364 päivää vuodessa ja että me kuvasimme jokea, emme siltaa. No, niillä oli joku pirun sota käynnissä siinä naapurissa Afganistanissa ja olivat ehkä siksi jotenkin heikolla huumorintajulla varustettuja silloin.

Hotellille saavuttuamme saimme yhteyden Moskovaan, jossa Kulttuuri- ja tiedeministeriö (jonka suojeluksessa kuulemma olimme) sitten otti yhteyttä armeijaan ja KGB:hen, joka sitten pikapuoliin päättikin palauttaa filmit ja kamerat. 

Hotellilla päätin illalla tilata drinkin. Minkä drinkin osaisin tilata uzbekiksi? No eiköhän Cuba Libre ole tuttu kaikkialla. No ei ollut baarimikolle. Ei kolmen toiston ja parin selityksenkään jälkeen. Hän kutsui paikalle pääbaarimikon, joka ei toisten tuijottaessa kehdannut sanoa olevansa myöskin täysin tietämätön kyseisestä drinkistä. Hän sanoi vain harasoo tai jotain muuta vastaavaa, ja otti ison tuopin. Todella ison. Hän kaatoi siihen neljä senttilitraa viskiä. Neljä senttilitraa konjakkia. Neljä senttilitraa rommia. Neljä sentilitraa vodkaa. Neljä senttilitraa joka ikisestä pullosta, kunnes tämä jättituoppi oli täynnä. Join muistaakseni sen, enkä muuta kaivannut...!

Jossain vaiheessa menimme johonkin, jonka nimeä en enää muista, mutta vuorelle kohosi jumalaton  (tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa jumalainen?) määrä rappusia. Ne piti laskea ylös mennessä, sitten rukoilla, ja laskea rappuset taas alas tullessa. Lukeman piti täsmätä ja siellä alhaalla oli heppu kyselemässä rappusten määrää. Jos tulisi väärä luku, niin eikun takaisin ylös, laske rappuset, rukoile ja tule alas laskien rappuset. Ohjeet olivat siis selvät. Paitsi että kun tulin alas ja rappusten määrää tivattiin, niin enhän minä ollut muistanut niitä laskea ollenkaan. Sitten tämä porrasviskaali huomasi kasvoni ja totesi, että olen todella pyhä, kun ei minun tarvitse edes laskea rappusia! 

En muista missä kaupungissa ei saanut tietylle alueelle mennä lainkaan, syytä ei kerrottu. Saattoi olla Buhara. Näytti vähän slummimaiselta alueelta. Pääkatua olisi vain saanut mennä tietylle alueelle. Yhden toisen kuvaajan kanssa lähdimme kävelemään pääkatua ja musta KGB:n Lada sisällään kaksi tummiin pukeutunutta agenttia seurasi kävelyvauhtia meitä. Päätimme tietyssä kohtaa lähteä juoksemaan täysiä kapealle kadulle kielletylle alueelle. Lada singahti perään, mutta kun koukkasimme vielä kapeammalle kadulle, Lada ei enää mahtunut peräämme ja väkivilinään katosimme muutenkin nopeasti. En enää muista tarkalleen, mutta ei siellä mitään kauhean kummallista tainnut vastaan tulla eikä kukaan ymmärtänyt  meidän puhettamme eli tutustuminen paikallisiinkin oli aika heikkoa.

Buharassa (muistaakseni) jotenkin päädyin Tekniikan Maailman silloisen prätkä- ja kameratoimittaja Alan Bridgerin kanssa huvipuistoon, jossa ei ollut ketään eikä mitään. Jotenkin Alan sai kuitenkin jonkun käyttämään maailmanpyörää antamalla "TM - Tekniikan Maailma Koeajaa" -tarroja. Samoilla tarroilla saimme lisäkierroksiakin, kun ei kaikkea parilla kierroksella ehtinyt kuvata. 

Samaisessa kaupungissa tuli mieleeni, että erään moskeijan kupolin katolta saisi parhaat kuvat. No, Alanilta opitulla tavalla annoin parille pikkupojalle noita tarroja ja näytin kädellä, että haluan tuon kupolin päälle. No pikkupojathan tietävät kaikki tuollaiset jutut. Moskeijan seinän rakosesta sisään, rappuset ylös ja luukusta kupolin katolle. Siihen ei monta sekuntia mennyt! Kuvat tuli otettua, mutta...

Nyt on niin, että paikallisten jumalten kanssa pitäisi aina olla väleissä. Ei moskeijoiden kupolien päälle parane vääräuskoisten kiipeillä. Junassa matkalla kohti Tashkentiä alkoi vatsaa kouristaa ja pahasti. Lisäksi verenkierto tuntui hyytyvän kyynärpäistä eteenpäin ja polvitaipeista alaspäin, kaikki kramppasi ja kouristi. Sairaalaanhan minut ambulanssilla sitten vietiin.

Sairaalassa kävi ilmi, etteivät lääkäritkään osanneet kuin uzbekkia ja venäjää. Eivät edes latinaa, kun koetin latinaksi selittää, mikä arpi rintakehässäni kulkee kyljestä kylkeen. Ei haitannut. Ensin yksitoista (11) piikkiä joka puolelle kehoa, ja niillä ei muuten ole mitään hiuksen ohuita neuloja siellä. Yhdellä ja samalla jättineulalla tuuppasivat jotain käteen, jotain jalkaan, jotain persauksiin. Ja siis 11 kertaa yhteensä.

Sitten istumaan olo vähän helpottuneena. Eteen tuupattiin pari litraa jotain sameaa kädenlämpöistä nestettä. Pjoota, pjoota tai jotain sen tapaista. Juoda piti. Hörppäsin vähän ja koetin sanoa, että kiitos kiitos. Njet. Pjoota kaikki. Pjoota pjoota. No eihän siinä muu auttaut kuin juoda se kaikki vähemmän maistuva neste. Kun olin juonut, niin näyttivät, että sormet kurkkuun ja oksenna! Ai kun kiva. Tämä onkin sikäläinen vatsanhuuhtelu. Oksensin kaiken pois. Sitten uusi sammio nestettä eteen ja pjoota pjoota taas kaikki. Ja oksenna. Se oli se hoito, toimiva, mutta taju lähti.

Aamulla heräsin, kun hoitaja toi minulle kulhon jotain leipäpalasen tapaisia. Aloin niitä syömään, kunnes osa niistä juoksi karkuun. Torakoita. Paljon torakoita. Tapoin niitä pienen keon pöydälle. Kyllä niitä nolottaisi, kun huomaavat, että niiden sairaalassa on torakoita!

Paskat. Hoitaja palasi ja huitaisi keon lattialle ja näytti ihmettelevän, että miksi minä ne siihen olin pinonnut. Hoitajan poistuttua poistuin huoneestani ja vilkaisin ympärilleni. Viereinen huone oli täynnä naisia. Samoin toinen sali. Tämä oli naisten sairaala. Koko sairaalassa näytti olevan vain yksi vesihana, josta siitäkin tuli vain kylmää vettä. Ei ihan länsimaista tasoa tämä sairaala. Naisten puolelle ei ilmeisesti ollut tarkoitus mennä, sillä huoneeni lukittiin.

Tuumasin, että jos en pääse tästä sairaalasta pois, niin huonosti käy.  Olin toisessa kerroksessa, mutta talon ulkoseinä oli muotoiltu betonista vähän kuin isoiksi kiviksi, samaan tapaan kuin Helsingin empirekeskustan rakennukset. Seinää pitkin saattoi hyvin laskeutua kuin tikkaita, joten näkemiin!  Kiipesin alas, mutta enhän minä mihinkään päässyt, sillä alue oli aidattu noin viisimetrisellä muurilla ja portilla oli aseistettu vartija. Tuumasin, että ehkäpä kiipeänkin takaisin huoneeseeni. 

Kun lääkäri tuli kierroksellaan paikalle, hän näytti käsiäni. 
- Harasoo ovat, eivät ole ikinä olleet näin harasoo, koetin selittää.
Sama juttu jalkojen ja vatsan osalta - kaikki on niin hiton harasoo, että päästä nyt pois!

Lääkäri oli tyytyväinen ja piirsi paperille kellon, joka näytti 15, auton ja hotellin. Minut vietäisiin hotellille. No, eihän sinne tullut autoa eikä ketään kello 15. Eikä kello 16. Eikä kello 17. Eikä kello 18. Mutta yllättäen kello 19 sinne tuli auto, joka vei minut hotelliimme. Tai no, eihän siellä enää ketään ollut, ryhmämme oli jo matkustanut Moskovaan.

Hotellissa oli kuitenkin ensimmäinen henkilö pariin viikkoon, joka puhui länsikieliä. Sain selitettyä, kuka olen ja miksi olen täällä. Hän totesi, että hyvä, se selittää heidän "löytämänsä" tavarat. Tosiaan, siivouskomerosta löytyivät matkatavarani. Tutustuin vähän paremmin tähän miellyttävään nuoren naiseen ja hän järjesti minulle hienon sviitin ja sanoi, että aamulla saan mennä muiden hotellin vieraiden tapaan aamiaiselle, ja että aulaan tulisi toinen tyttö kymmeneltä. Hän saattaisi minut Moskovaan asti. Ihan kiva, koska eihän minulla ollut rahaa, matkalippuja eikä kielitaitoa ja etäisyyttä taitaa olla sen 3000 kilometriä.

Aamulla söin aamiaisen, tosin yksin. Ei tullut aulaankaan ketään kymmeneltä, ei yhdeltätoista, ei kahdeltatoista. Kello kolmetoista päätin olla taas omatoiminen ja poistuin itsekseni hotellista. Kadun varressa oli musta Volga, jossa oli kuljettaja sisällä. Hänelle aloin selittää, että "Tashkent aeroport, vie minut Tashkent aeroport". Eihän hän tajunnut, mutta kun jatkoin vain Taskent aeroportin selittämistä, hän alkoi puhua taksista. Näytin lompakkoani, että ei ole rahaa, mutta Tashkent aeroport. Tashkent aeroport. Tashkent aeroport. Puolen tunnin kulttua tämä mies luovutti ja viittoi, että hyppää kyytiin. Hän vei minut Tashkent aeroportiin. 

Ei muuta kuin ovesta sisälle! Melkein metrin ehdinkin kävellä ennenkuin edessä oli miliisi käsi pystyssä ja alkoi kysellä jotain biljettiä. - Njet biljetti, mutta Moskovaan on menevän mieli, koetin selittää. Siitähän se hässäkkä syntyi. Joku länsimaalainen ilman lippua, ja se Afganistan tuossa kulman takana. Lisää miliisejä. Hermostuneita miliisejä. 

Onneksi joka paikassa maailmassa on saksalaisia ja onneksi tuli luettua saksaa aikoinaan koulussa! Näin lähellä saksalaisen porukan ja heidän virallisen tulkkinsa. Syöksyin miliisien välistä karkuun askeltahtina hipihipi tuon tulkin luo ja sanoin, että "Sano noille miliiseille, että olen Neuvostoliiton Kulttuuri- ja tiedeministeriön suojeluksessa ja että jos en kohta pääse Moskovaan, niin täällä alkaa putoilla päitä!".
- Oletko ihan varma, että haluat minun kääntävän tuon, tämä tulkki kysyi.
- Kyllä, ole ystävällinen ja käännä aika nopeasti, sanoin samalla kun miliisit alkoivat kädestä pitäen auttaa minua sivummalle.
Tulkki käänsi pyytämäni ja siihen pysähtyivät miliisit. Tilanne jäätyi ja olivat aika naamapunaisena - ehkei heitä kauhean usein uhkailtu millään. Yksi kumminkin lähti johonkin soittamaan. Hetken kuluttua hän palasi kohtalaisen kalpeana. Sanoi kollegoilleen jotain, joka muutti heidänkin olemuksensa välittömästi, ja sitten tulkin kautta minulle:
- Ilman muuta Te olette menossa Moskovaan ensimmäisellä koneella. Asiat ovat tietenkin täysin kunnossa ja voitte transit-hallissa odotella mukavilla tuoleilla ja heti ensimmäinen Moskovan lento on Teidän lentonne. 
Lippujen puuttuminen ei tietenkään haitannut mitään. Ja jos mitenkään voisin Moskovassa sitten kertoa, miten hyvin täällä Tashkentissa asiat sujuvat.

Tottahan toki. Täällähän kaikki on sujunut aivan loistavasti. No, jäin istumaan ja odottelemaan kuulutuksia. Ne vaan olivat kaikki uzbekiksi ja venäjäksi enkä ymmärtänyt niistä yhtään mitään. Piti miettiä uusi suunnitelma. No, kun jossain kuulutuksessa kuulin sanan Moskvaa, katsoin, ketkä reagoivat siihen ja mihin suuntaan lähtivät kävelemään. Seurasin heitä ja portilla koetin saada kysyttä, että onko kyseessä mahdollisesti Moskovan kone. No eihän minua ymmärretty, mutta toisaalta - jos kone lentäisi Vladivostokiin, niin olisipahan sitten sekin nähty!

Turvatarkastuksesta en olisi millään saanut tuhatkiloista pommia läpi, koska en olisi jaksanut sellaista kuskata. Toisaalta pienemmät pommit olisivat menneet vaivatta. Sitten meidät johdatettiin ulos, jossa oli rekka-auto. Meidät sullottiin konttiin. Ehkä puolisen tuntia rekka ajoi jonnekin, kunnes se pysähtyi ja luukut avattiin. Joka puolella oli vain autiomaata, vuoria horisontissa. Ja betonilaatoista tehty kiitorata, jonka laattojen keskinäiset korkeuserot olivat noin viiden sentin luokkaa. Mikään länsikone tuskin olisi laskeutunut eikä noussut ehjänä siltä kiitoradalta, mutta siinä se vaan oli. Tupolev. 

Nousin muiden mukana koneeseen ja istuin tuolille - kunnes siihen tuli eräs mies, joka näytti lippuaan: tämä on hänen paikkansa. Niinpä tietysti, koneessa oli paikkaliput. No, ei hätää, minähän odottaisin hetken ja istuisin vapaaksi jääneelle paikalle. Hyvä suunnitelma muuten, mutta lento oli loppuunmyyty, ei yhtään vapaata paikkaa. Lentoemäntä tuli kyselemään biljettiä. Njeetu biljettiä, mutta minä olen tällä lennolla mukana kumminkin. Siihen tuli joku stuertti tai kakkospilotti lisäksi paikalle ja kauheasti vaativat biljettiä. Kun ei ollut, koettivat opastaa ulos koneesta, mutta minä tarrasin yhden tuolin selkänojasta kiinni ja päätin, että en poistu - tuolla ulkopuolellahan on hitto automaa!

Sitten tuli paikalle jo koneen kapteenikin. Lienee muuten sanomattakin selvää, ettei heistäkään kukaan puhunut kuin uzbekkia ja venäjää, vaikka muualla englanti onkin kansainvälinen ilmailukieli. Kapteeni otti seinästä luurin ja soitti kaiketi lennonjohtoon ja selitti jostain probleemasta. Vaan lennonjohdossapa tiedettiin, että minun on syytä päästä Moskovaan ja aika äkkiä. Kapteeni otti ryhtiä, sanoi pari kertaa luuriin daa ja tuli erittäin kohteliaasti luokseni ja viittoi minua seuraamaan häntä.

Kapteeni käveli edelläni pitkin koneen käytävää ja katseli ympärilleen, kunnes näki haluamansa. Hän osoitti erästä miestä ja käski tämän poistua koneesta. Mies vastusti ajatusta kovasti ja ymmärsin eleistä, että hänellä on ruumassa valtavasti tomaatteja. Ei auttanut, mies autettiin koneesta ulos ja kapteeni osoitti paikan minulle - kuin mitään poikkeavaa ei olisi tapahtunut. No niin, koneessa oltiin ja meni se minne vain, niin hieno juttu silti.

Vieressäni oli kuvankaunis nainen, joka puhui ilmeisesti kaikkia tunnettuja kieliä. Tietenkin, ei paikkaa sattumalta minulle valittu, siihen aikaan joka lennolla oli KGB:n agentti aivan kuten kaikkialla muuallakin, jopa jokaisen koulun jokaisessa opettajainhuoneessakin. Mitä väliä, annoin tämän ihanan naisen kaikessa rauhassa hurmata minut ja kysellä mitä ikinä halusi - kuten missä kaikkialla olenkaan ollut, mitä kaikkea olenkaan nähnyt, mitä jännää olenkaan kuvannut, olenko koskaan käynyt Afganistanissa ja niin edelleen. Kävi myös ilmi, että kone on kuin onkin menossa Moskovaan.

Ilmeisesti olin sitten kuitenkin vaaraton, koska hän alkoi opastaa, kuinka Moskovassa kaikki toimii. Koneen laskeutumisen jälkeen menee vain 15 minuuttia ja tavarat tulevat hihnaa pitkin, sitten otan taksin ja ajan suoraan tiettyyn hotelliin, jossa kuvausryhmämme on. No, sanoin hänelle, ettei minulla ole rahaa taksiin. Hän opasti, kuinka muutamalla ruplalla voisin mennä sillä-ja-sillä bussilla sinne-ja-sinne, sitten vaihtaa toiseen bussiin, jolla jonnekin, sitten ratikalla, bussilla ja toisella ratikalla, ja jopa olisin hotellilla. Sanoin, ettei se ilman kielitaitoa onnistu mitenkään, mutta ei hätää, asiat ovat järjestyksessä. Kaunotar oli hiukan ihmeissään.

Saatoin myös huomata, että tarinat Tupoleveistä olivat totta - näissä "ei-turistikoneissa" ei oltu pommikiskoja peitelty erityisesti. Näistä koneista jokainen voitiin muuttaa pommikoneeksi ilmeisesti hetkessä poistamalla penkit sun muut. 

Moskovassa tosiaan matkatavarat tulivat pian hihnaa pitkin. Paitsi minun tavarani, jotka eivät tulleet koskaan. No, mitäpä niistä, minulla oli kameralaukku eli kamera ja filmit, mitäpä muista niin väliä. Minähän jo myös tiesin, kuinka asiat saa sujumaan. Etsin lähimmän saksalaisporukan ja heidän tulkkinsa. 
- Hei, voitko vähän auttaa? Sano tuolle miliisille tuolla, että minä olen Neuvostoliiton Kulttuuri- ja tiedeministeriön suojeluksessa ja haluan Moskovan keskustaan just nyt, sanoin.
Tulkki äimisteli aikansa, mutta tuli mukaani satunnaisen miliisin luo ja tulkkasi pyytämäni asian. Miliisin leuka kolahti lattialle, mutta nostettuaan sen sieltä takaisin, hän soitti jonnekin. Sitten alkoi tapahtua, paikalle tuli isompi miliisiherra joka ilmoitti, että valtion Volga on tulossa minua hakemaan. Missä matkatavarani ovat, tämä miliisi tässä hänen vieressään mielellän kantaa ne puolestani.

- Matkatavarat hukassa?! Eivät saa olla, enkö tiedä, että ne on laskettu tullessani Neuvostoliittoon ja yhtä monta laukkua pitää olla lähtiessänikin, tämä miliisi-pomo kysyi. No minkäs minä asialle tein, kun katosivat lennolla.

Siitä alkoi mielenkiintoinen episodi, kun väkeä alkoi viuhtoa joka suuntaan. Valtion Volgan saapuessa tuli tieto, että tavarat on löydetty. Niin sitä mentiin mustalla Volgalla kiitoradalle, jonka viereiseen lumihankeen ne joku oli hätäpäissään heittänyt. Länsimaiset matkatavarat normikansalaisten neuvostolennolla - jonkun on täytynyt mokata. Noin varmaan oli ajateltu ja äkkiä heitetty hankeen.

Kamat kasassa ja autossa. Mustan Volgan tuulilasissa valtion merkki. Nopeusrajoitus 70 km/h, vauhtia 140 km/h. Miliisin tutkapartio. Eivät pysäytä eikä kuski edes hidasta, kaikki miliisit seisovat asennossa ja vetävät kättä lippaan. Moskovan keskustassa pääkadut ovat aivan eri kokoluokkaa kuin kotoinen Mannerheimintie, joka on olevinaan iso ja vilkas tie. Volga kiitää keskellä katua olevien ratikkakiskojen  päällä, joka risteyksessä miliisi pysäyttää muun liikenteen ja me suhahdamme risteyksistä käytännössä hidastamatta. Voin kertoa, että ei kestänyt kauan päästä hotellille, jossa tosiaan muua kuvausryhmä oli.
- Ai, sinä tulit. Meille sanottiinkin, että sinulla on koko matkan saattaja mukana eli ei mitään ongelmia varmaan ollut?
- Juu, ei mitään ongelmia koko reissulla. 
Sitten kerroin kuvioista. Kaikki olivat sitä mieltä, että hyvä että se olin minä eikä joku normaali ihminen...

Pyhä Mies Turkissa

Mutta ei tämä tarina oikeastaan siihen päättynyt. Seuraavana vuonna olimme kiertämässä osin samalla porukalla Turkkia. Sielläkin oli pieniä kuvioita.

Ensin sain tietenkin jonkun vatsataudin, ei mitään erityistä onneksi. Siihen minulle tuotiin jotain paikallisia pillereitä, joita piti ottaa kaksi. Minähän otin, ja melkein viisitoista minuuttia jaksoin odottaa niiden vaikutusta, ennenkuin otin niitä kymmenen lisää. Sitten pikkuhiljaa ne alkoivat imeytyä ja johan vaikuttivat. Meni koko maailma vaaleanpunaiseksi! Sain sentään paketin kyljestä jotenkin selvää - kas vain, oopiumia. Kyllä vain kivut unohtuivat muutamaksi tunniksi totaalisesti.

Etenkin maaseudulla sain edelleen jatkuvasti lahjoja, aivan kuten Uzbekistanissakin. Kävimme esimerkiksi jossain tehtaassa, joka teki muun muassa kultalankaa. Kai sitä joissain imaamien kauhtanoissa käytettiin, en tiedä. Joka tapauksessa kun sitä ihastelin, niin eiköhän paikan pomo välttämättä halunnut sitä antaa minulle. Missäköhän sekin filmipurkki on, johon sitä talteen laitettiin... 

Sitten jossain vuoristossa pysähdyimme ja lähistöllä oli marmoritehdas ja tehtaanmyymälä siinä samassa. Menin sinne ja hetken tavaroita katseltuani myyjä huomasi minut ja kutsui saman tien paikalle omistajan. Kohtelias pukumies kysyi, pidänkö tuotteista ja myöntävä vastauksen saatuaan hän kysyi, josko mitenkään saisi esitellä tehtaansa minulle. No mutta tietenkin. 

Siellä oli muun muassa marmorisia munia, joita kehuin ja herra omistaja sanoi, että voin tietenkin ottaa siitä mielestäni kauneimmat, ne ovat hänen lahjansa minulle. Laitoin niitä taskuihini sen verran kuin mahtui. Seuraavaksi näin upean marmorisen shakkilaudan nappuloineen, mustat ruudut mustaa marmoria ja valkoiset valkoista, tietenkin. Ympärillä kultakehys. Totesin sen olevan todella upea. Omistaja hiukan kalpeni ja sanoi, että se on oikeasti todella arvokas, että olisiko mitenkään mahdollista, että maksaisin jotain siitä? No, maksoin siitä sata markkaa eli rahanarvon muuttuminen huomioiden hinta vastaisi noin viittä euroa nykyrahassa... 

Sen jälkeen omistaja kysyi, voisinko mitenkään suositella hänen tehtaanmyymäläänsä matkatovereilleni. Tietenkin, ja sinnehän jengi suuntasi. Tosin jokainen maksoi tuotteista listahinnan.

Izmirissä, joka on rannikkokaupunki, oli rannantuntumassa hevosvossikka kuskeineen. Rahasta kuskaisivat turisteja pitkin poikin. Kuski äkkäsi minut ja kysyi, saisiko viedä minut jonnekin. Vilkaisin hinnastoa hevoskärryn kyljessä ja totesin, että on vähän kallista.
- Mutta eihän tämä tietenkään Sinulle maksa mitään, vossikkakuski huudahti.
- No sepä ystävällistä, no ajellaan sitten ympäriinsä, että saan kuvia, sanoin.
Hetken päästä vastaan tuli muita turisteja, jotka olisivat halunneet kyytiin. Kuski kysyi minulta, saako hän ottaa pariskunnan kyytiin. Tietystihän se minulle sopi. Kuski rahasti pariskunnalta täyden hinnan, mutta kuitenkin ilmoitti heille, että tämä kärry kulkee sinne minne tämä nuori mies hänen vieressään haluaa. 

Aikamme sitten kuljimme, kunnes pyysin takaisin lähtöpaikkaan. Silloin minun oli jo pakko kysyä, että miksi tämä oli ilmaista ja miksi ylipäätään mahdan saada kaikkea ilmaiseksi. Hevosmies näytti mielestäni kulmakarvojani tai kasvojani ylipäätään ja sekavasta selityksestä jotenkin sitten selvisi, että olen pyhä ja jos minulle on hyvä, niin saa omaankin elämäänsä hyvyyttä ja siunausta. 

Että ehkäpä sitten olen Uzbekistanin Pyhä Mies.