 |
| Hikon mainoksessa Honda CX! |
Hyvä Herra, Rouva ja CX Viivi.
Ensinnäkin lupaan nyt, että kirjoitan joku päivä tarinaa CX500 Hondasta, miten se malli syntyi, kuka sen kehitti, mistä se oli hieman kopioitu etc. Minulla on muutama sataa sivua tallennettu, sitä pitää vaan löytää aikaa sitä työstää….
Ensimmäinen CX prototyyppi oli muuten 360 kuutioinen ja minulla on siitä kuvia… (Lisätietoja saksaksi tässä, toim.huom.) Ja Jawallakin oli oma CX, sormet oikein syhisee että pääsee kertomaan koko jutun. Huomasin toki, että Sinullakin (teillä) oli pieni ”alku” CX tarinalle (tämä CX-historia-alkumme on tässä, toim.huom.) mutta uskon että minulla on lisää kerrottavaa ja olenhan minä noita muutamia kymmeniä myynytkin joskus. Jos Sinua kiinnostaa muutenkin japsipyörien historiaa niin olen joskus GT-Riders sivuille kirjoittanut aika laajan tarinan japsipyöristä ja muuta niihin liittyvää juttua. Silla jutulla on nyt lähes 50.000 lukukertaa, joten se on ollut aika suosittu, vaikka se on aika sekava juttu ja Lontoon murteella.
 |
| Honda CX 360 -prototyyppi |
Mutta takaisin nahkaan… Minulla on koko moottoripyöräurani aikana ollut tiivis yhteys ”nahkaan” ja olen myynyt hirveän määrän nahkaa…En vaan omaani…
Ensimmäinen nahkamuistoni on joskus 60-luvulla, kun työnsin koulukaverini Henkka Niemisen kanssa jotain mopo ja moottoripyörä -projekteja Töölöntorin kulmilla. Viereemme kurvasi punaisella Ford Taunuksella hieman vanhempi herra nimeltä Hollan Pepe, joka myöhemmin oli kai sekä MP69 kerhon että TFMK:n kantavia voimia. Hän kertoi, että hänelläkin on joskus ollut moottoripyöriä ja että hänellä on ehkä jäänyt jotain nahkapukuja tai nahkatakkeja, mitkä hän voi myydä halvalla pois.
Siihen aikaan ei oikein ollut nahkapukuja tai edes nahkatakkeja yleisessä myynnissä joten, ei muuta kun treffit hänen kämpille Käpylään ja sinnehän me kaksi kohtalaisen viatonta pojan kloppia menimme. Pepella oli upean näköinen huoneisto ja silmiin pisti heti hänen iso sänkynsä, jossa oli peitteenä iso punainen nahkapeite. Pepe otti komerosta esiin runsaasti erilaisia nahka-asusteita, ”kokeilkaa pojat niistä teille sopivat ja tuossa on teille hieman lehtiä luettavaksi ja pöydälle ilmestyi läjä bodybuilding lehtiä missä asusteena oli nahkaa… No me ymmärsimme ”juonen” ja poistuimme kohtalaisen nopeasti. Silloin kuitenkin minä tajusin että nahassa on jotain vaikeasti ymmärrettävää vetovoimaa.
Seuraava ”nahkamuistoni” on varmaan 60-luvun loppupuolella. Suomessa oli äärettömän taitava ”nahkaräätäli” nimeltä Rainer Westerlund Tampereelta. Me kutsuttiin häntä ”Nahka Batmaniksi”. Hän teki silloin erittäin hyviä mittojen mukaan räätälöityjä nahkapukuja Suomalasille Motoristille. Puvut olivat niin jämptejä uutena, että niitä sai päälle vain kalsarien kanssa. Käytössä sitten hieman venyi… Raineri oli hovihankijana kaikille Suomalaisille RR-kuskeille Jarno Saarisesta, Teuvo Länsivuoresta, Pentti Korhosesta, Salosten veljeksistä lähtien.
Hänen pukunsa olivat huippuluokkaa ja hän sai jostain kaiken maailman erilaisia värejä raakanahkoihin. Rainerin maine levisi RR-kuskien kautta ympäri maailmaa ja tiedän sen että entinen RR maailmanmestari Venezuelalainen ihmelapsi Johnny Cecotto osti oikein rahalla Rainerilta puvun vaikka hän varmaan olisi saanut ison tukun rahaa ja ilmaiset puvut Italiasta. Rainerin puvut olivat maailman parhaimmat.
Valitettavasti Raineri oli henkilönä hieman ”särmikäs” hän riitaantui ihmisten kanssa helposti ja hän ei koskaan osannut hyödyntää kansainvälisesti ”business mielessä” ylivoimaansa nahkapuvuissa. Hänen tuotemerkkinsä oli MP-Asu. Jos katsotte 60-70 luvun prätkäkuvia Suomesta niin melkein kaikilla oli päällä MP-Asun pukuja. Tässä yksi esimerkki:
Kuvaan on tosin päässyt myös yksi Halvarsonin puku. Kuitenkin Raineri puki varmaan puolet Suomalaisista motoristeista nahkapukuihin ja joskus väriyhdistelmät olivat ”hirveitä”
Minä tutustuin Raineriin nahkapuvun oston yhteydessä. Minähän tajusin heti etta tässä on hieman busineksen saumaa ja koska minulla oli paljon kavereita Ruotsissa niin minähän rupesin myymään MP-asu -pukuja Ruotsiin. Usein oli niin, että Imatran Ajojen yhteydessä vein ruotsalaiset motoristit Rainerin luo Tampereelle Hämeentielle ja hän otti mitat ja minä sitten salakuljetin ihan rehellisesti puvut Ruotsiin asiakkaille. Kyllä kai minä onnistuin jonkun pienen ”siivun” itsellenikin ottamaan. Vaikka muistaakseni Raineri ei koskaan antanut minulle alennuksia. Myöhemmin Raineri opetti minua ottamaan mitat asiakkailta ja silloin asiakkailta säästyi Suomen matka.
Myöhemmin järjestin Rainerille ”oikean” maahantuojan Ruotsiin, muistaakseni yksi suomalainen kaveri, joka oli pitkään asunut Ruotsissa.
Raineri siirtyi myöhemmin sitten MP-kauppiaaksi ja perusti Tammoton, joka päätyi konkurssiin. Silloin hän toi myös Krauserin laukkuja Suomeen ja hänen kiusakseen minä toin tietysti niitä ”hänen ohitseen” Ruotsista. Siina vaiheessa minulla ei enää ollut niin lämpimät välit häneen, hän oli BMW ja Suzuki -kauppias ja varsinkin Suzuki -kauppiaat vihasivat ”Hikoa”.
Tammoton konkurssin yhteydessä meni kai myös MP-Asu konkurssiin ja All Right veljekset ostivat konkurssipesältä MP-asun tuotemerkin - sinänsä oivallinen liikemiesveto, mutta hieman ”tuotemerkin” raiskausta. MP-asun nahkapuvut olivat parasta Suomalaista työtä, All Rightin asut taas kaukana siitä. Raineri taas on kai vuosia sitten siirtynyt ”ilmavoimiin”. Siinä oli minun MP-Asu -tarinani.
Seuraava nahkamuistoni on Granmotorin ajoilta. Mina tein 70-luvun loppupuolella Granmotorille töitä. Olin kai Hankenilla (Ruotsalainen Kauppakorkekoulu) töissä, mutta joutoaikaa oli paljon. Granmotor halusi laajentua Ruotsiin ja minä kävin Ruotsissa ostamassa valmiin osakeyhtiön, jonka nimeksi muutettiin Granmotor Sweden. Osakeyhtiön myyjänä oli muuten Volvo AB, mutta älä kysy minulta, miksi heillä oli pöytälaatikkofirmoja myynnissä…Joka tapauksessa minun ”toimikuvani” Granmotorissa oli myös tarvikkeiden ja varusteiden osto ulkomailta. Käytin sihteerinä ”ensimmäistä suurta rakkauttani” Hilkka Salosta, joka kai kävi silloin jotain merkonoomikoulua ja tarvitsi lisää tienestiä. Hilkan ja minun ”rakkaussuhteesta” ei oikein tullut mitään ”sillä tavalla”, mutta Hilkka jäi minulle töihin kai 15 vuodeksi ja ollaan vieläkin mitä parhaita kavereita. Hilkka on edelleen intohimoinen motoristi käyttöpyöränä taitaa olla MV-Agusta ja hänellä on ehkä Suomen kallein vanhojen kilpapyörien kokoelma.
Joka tapauksessa kirjeitä lähti ulkomaille ja paljon… Mm. Pakistaniin, maahan jossa yritettiin valmistaa nahka-asuja motoristille. Ja sieltähän tuli vastauksia pilvin pimein. Kaikki olivat käyneet samassa ”Intialais-Pakistanilais-Englantilais -koulussa” joten vastaukset olivat melkein identtisiä. ”Dear Sirs. We are very delighted that Your Huge Company has chosen us to make business with our Company” tyyliin. Nyt kuuluisat Nigeria e-mailit ovat jatkoa samalle ilmiölle…
No siihen aikaan ainoat tuotteet, joita Pakistanista pystyi ostamaan, olivat hanskoja, muut tuotteet vaativat vielä tuotekehittelyä. Hanskojen mallikappaleita sitten tilasin ja niitähän tuli…ei yhdestä firmasta vaan kymmenistä, ja joka lähetyksessä ehkä sata erilaista mallia. Mutta jostain syystä tuli vain oikean käden hanskamalleja ei koskaan pareja. Osa oli nahkaa, osa PVC:ta. Näitä mallikappaleita lojui sitten vuosikausia Granmotorin tiloissa, mutta ei käyttämättä.
Granmotorin yhtenä osakkaana oli Parikan Eero, henkeen ja vereen motoristi. Jos kaytte katsomassa MP-69 -internet sivuilla tai TUMP:n sivuilla niin siellä on paljon kuvia Eerosta. Tässä yksi esimerkki, kuva hänen ”paskajengistään Turussa joskus 60-luvulla, samoin on joku kuva Epasta ja hänen Triumphistaan (kuvat rehellisesti varastettu TUMP:n sivuilta):
Hän oli, ja on kai vieläkin, prätkämies isolla P:lla. Minä olin tutustunut Eeroon jo ennen Granmotorin aikoja, varmaan siellä Kristiinankadulla Turussa missä iskettiin tyttöjä turkulaisten motoristien ”majatalolle” Maarian mökille. Eero oli englantilaisten moottoripyörien harrastaja, hänellä oli Triumpheja ja Nortoneita. Niitähän oli vaikea saada Suomesta silloin mutta ei hätää. Minä järjestin ”Epalle” useita pyöriä Ruotsista, ehkä Epa teki niistä vähän businesstakin. Epa otti omista pyöristä kilvet irti ja lähdettiin minun pyörällä Ruotsiin. Minä taas otin tietysti oman ”siivuni” ja Epa maksoi Vikingilinjan kansipaikan ja Dagens rätt ”Knackkorvar med mos” cafeteriassa. Joskus hän pisti pöydän koreaksi ja juotiin yhdessä pikkupullo Finlandia -votkaa. Oli hauskaa. Minä myin hänelle useita pyöriä.
No miten Epa nyt liittyy tähän nahkajuttuun? Kohta selitän. Epa oli ehkä pihein mies mitä koskaan olen tavannut. Meidän matkat Ruotsiin ehkä kuvaavat vähäsen sitä. Epa oli köyhistä oloista ja se oli tarttunut häneen niin vahvasti, että myöhemmin kun hänellä olisi ollut mahdollisuus hieman nauttia varallisuudestaan, niin hän ei osannut. Minä pyörin aika paljon Epan kanssa ja ikuisesti minä muistan, kun hän oli rakentamassa Loviisan ydinvoimalaa, niin hän asui Bedfordissaan pakkasissa työmaan edessä, ja kun hän soitti minulle niin hän käytti 20-pennin kokoisia brikkoja puhelimessa, mutta niin pihi hän oli, että hänellä oli naru sen brikassa kiinni jotta se ei menisi hukkaan….Epa oli mestari…
Taas palatakseen näihin mallihanskoihin, niin ne eivät menneet hukkaan, Epa käytti niitä aina kun hän putsasi Granmotorin pihassa talvella lumet pois vaihto-autoista, hän käveli kaupungissa kaksi eri väristä oikeanpuoleista hanskaa käsissä. Epa oli pihi. Granmotorissa hän käytti muistilappuina itse kokoamiaan muistikirjoja, jotka koostuivat Granmotorin roskiskista kerätyistä paperipaloista missä toinen puoli oli käyttämättä. Epan piheys oli taidetta….
No Granmotorin nahkatarina loppuu tähän. Minä perustin firman Helsinkiin, Raikun kanssa käytiin vähän oikeutta, Asianajajat Tom Brandt (yes, Brandtin silloinen osa-omistaja) ja Pekka Harju hoitivat casen ja minä rupesin moottoripyöräkauppiaaksi ja nahkakauppiaaksi. Granmotoriin tuli yksi varsinainen nahkahanskalähetys. Minä olin tilannut kai 1000 hanskaa ja koot 7-11. Lähetys tuli. Hanskoissa oli kyllä merkintä 7-11 mutta kaikki hanskat olivat kokoa 7…
Tähän väliin sopii varmaan myöskin MOTORAL tarina.
Motoral oli kohtalaisen iso auto- ja MP-tarvikkeiden maahantuoja 70-80 luvulla. Heillä oli muun muassa NGK -tulppien maahantuontia, joka tosin oli silloin kakkosmerkki markkinoilla, Champion oli ainoa oikea tulppa silloin…Kypäriäkin he toivat maahan, merkit olivat AGV ja Bell, silloin kun Bell oli vielä amerikkalainen merkki. Heillä oli myymälä Lönnrothinkadulla (vanha nimi Vladimirinkatu muuten) ja siellä lojui pitkään valkoinen Bell kokokypärä joka oli kai autokilpailuihin tarkoitettu. Minä kävin kuitenkin ostamassa sen kypärän sieltä pois ja olin varmaan ensimmäinen suomalainen motoristi, joka käytti kokokypärää. Kyllä ihmiset ihmettelivät, että mikä astronaatti toi Hiko luulee olevansa… Kypärä oli kaiken lisäksi raskas ja epämukava. Mutta oli se makeee…
Motoralilta ostin sitten myöhemmin aikamoisen määrän AGV Ago kypäriä ja ennen sitä AGV:n avopotteja joka oli pirun hyvä avokypärä. Mutta nythän meidan piti puhua nahasta… Motoralilla oli oma ompelimo jossain pain Suomessa missa he valmistivat keinonahkapukuja motoristeille ja Go Kart -kuskeille. Puku oli musta yksiosainen ja valkoisilla raidoilla. Puku oli hirveä. Siinä hikoili niin perhaanasti ja sen jälkeen puku haisi kun tiskirätti. Puku ei edes ollut vedenpitävä koska saumat imivät vettä. Lisäksi jos kaatui, niin se keinonahka suli sopivasti kiinni siihen asfaltti ihottumaan…Mutta hinta oli sopiva, olisikohan ollut 199 mummon markkaa. Ja niitä me myytiin paljon ja asiakkaat olivat tyytyväisiä, pukuhan naytti ihan kalliilta nahkapuvulta…Myöhemmin torppasin heidän keinoinahkapukubusineksensä teettämällä Hollannissa Lookwellilla paljon paremman näköisiä keinonahkapukuja. Nekin haisivat kyllä käyton jälkeen yhtä pahalle…
Seuraava nahkatarina on varmaan sitten se Lookwell. Lookwell oli John (oikea nimi taisi olla Jaan) Raymakersin tuotemerkki. Hän oli pitkän uran Hollannin prätkämarkkinoilla tehnyt kaveri, ehkä hieman skojarin maineessa, mutta meillä synkkasi hyvin. Hänen firmansa sijaitsi Phillips Kaupungissa Eindhovenissa ja mina kävin hänen luonaan kymmeniä kertoja. Eniten mieleen on ehkä jäänyt hänen 40-vuotisjuhlansa, jossa oli läsnä aika paljon MP-alan kansainvälistä ”kermaa”. Raymakers touhusi vahvasti myös kypärärintamalla Italiassa ja hän omisti (ainakin oman kertomansa mukaan) mm. Premier -kypärätehtaan, jonka hän osti 8- kertalaiselta RR-maailmanmestarilta Phil Readilta. Silloin tehdas taisi olla Pohjois-Irlannissa. Phil Readkin tapasin Raymakersilla monta kertaa ja hän oli hieman ”erikoinen”, mutta hän kertoili auliisti hänen ja Barry Sheenin Imatran Ajot -seikkailuistaan. Osa teksteistä ei ehkä olisi painokelpoisia, mutta sen verran voin kertoa, että naisia oli paljon, kilpailut ajettiin aikamoisessa marihujana, viina tai ”speed” -höyryissä ja hotelli oli Imatran Valtionhotelli.
Raymakers jatkoi kypäräuransa sitten ostamalla ”YES” kypärätehtaan ja niitäkin toin maahan. Hänellä oli mm. YES kokokypärä missä oli sähköinen visiiri. Sillä minä kävin myöskin Raymakersilta ostetulla Benelli kuusipyttysella 750 Sei:lla Leppäsuon Essolla diivailemassa, paina nappia bschh….visiiri aukesi, tosi tarpeellinen lisähyödyke.
Leppäsuon Esso oli muuten Wolf nimisen henkilön omistuksessa, hänen tyttärensä meni naimisiin sitten Brandtin pääomistajan Stefan Brandtin kanssa. Hänen sukunimensä on nykyään Wolf-Brandt. Hän on kirjakustantaja ja on mm. kustantanut ”Brandtin tie” nimisen kirjan ja paljon muitakin hienoja kirjoja, touhukas nainen, ollut minun oppilaanani Hankenissa. Ei kuulemma ymmärtänyt minun Lineaarista Optimointia -luennoistani yhtään mitään, kuulemma enemmän ”humanisti”. Heidän vanhin tyttarensä Stephanie on terävä ja hänestä tehdään kai nyt Brandtin suvun Honda -jatkaja. Minä olen joskus häntä kuskannut mönkiäisellä Steffin saarella kun Stephanie oli joku 6-vuotias… Niin se aika kuluu…
Steffilla on myös poika edellisestä avioliitosta ja Brandtin suvun perinteen mukaan hänen nimensa on myöskin Otto Brandt, kaikki vanhimmat pojat ovat kai 4 sukupolvessa olleet Otto Brandteja.
Tämä nuorempi Otto on myös ollut minulla töissä. Steffi soitti minulle ja kertoi että voinko ottaa hänen poikansa töihin meille ja tehdä hänestä miehen, muistan sanat vielä, nuorempi Otto taisi olla silloin 16 vuotias. Steffi oli jo pitkän aikaa sitten eronnut ja vanha vaimo oli ”hieman vihreä”, kasvisyöjä ja hieman ”holhoova” tyyppi. Ja minähän tein kuten oli käsketty, Otto oli meillä töissä ja oli ihan ahkera ja innokas. Minä tietysti järjestin ”sokkotreffit” hänelle yhden Suomen silloin kalleimman mallitytön (häneen olin tutustunut Leningradissa kun olin myymassa Neuvostoliittoon L’Oreal shampoo pulloja) pikkusiskon kanssa. Tytöllä oli sopivasti Cagiva Blues moottoripyörä. En edes tiedä mitä treffeillä oli tapahtunut, mutta seuraavana päivänä Steffi soitti ja kertoi että ex-vaimo oli soittanut hänelle ja kysynyt etta ”vilken jävla Hiko Bordell har du skickat var pojke till”. Steffilla oli hauskaa ja niin oli minullakin, ex-vaimo ehkä ei ollut niin iloinen, mutta muistaakseni Oton työsuhde kuitenkin jatkui meillä.
Ai joo, ja Steffin vaimon siskon
business-sotkuja olen myöskin hoitanut, huoltoasema busineksessä hänkin on ollut
kuten isänsäkin. Nyt kun kävin Suomessa, huomasin, että minä olen vieläkin jonkun
Nikkilän Esso -huoltoaseman hallituksessa. Näin pyörii pieni piiri.
Nyt taisi mopo taas karata käsistä, mutta palattaan Lookwell Nahkapukuihin. Lookwell valmisti erittäin laadukkaita nahkapukuja.Me myytiin niitä tuhansia. Tulee vieläkin oikein tippa silmään kun googlaa Lookwell, niin siellä on joskus kymmeniä Lookwell pukuja myytävänä käytettyinä, siis Suomessa ja aina sanotaan että hyvässä kunnossa. Oikeastaan niitä on enemmän kun mitään muuta merkkiä.
Puvut tehtiin ainakin alussa paitsi Raymakersin tehtaalla, niin myös kotityönä, eli Raymakers toimitti ompelijoille valmiit nahkapalat joita ommeltiin yhteen yksityiskodeissa, Eindhovenin lähistöillä. Olen itse käynyt kylässä niissä ja joutunut juomaan sitä hirveätä hollantilaista Geneveriä. Myöhemmin luulen että hän siirsi tuotannon ulkomaille, vaikka hän ei sitä kertonut minulle. Minä ostin häneltä puvut edelleen hollantilaisina. Suomen tulli joskus vaati, että puvuissa piti olla alkuperäismaa merkittynä ja siellähän me käytiin purkamassa isojakin lähetyksiä ja liimamassa ”Made in Netherlands” tarroja. Tosi tyhmää työtä…
Yksi meidän menestystuotteemme oli yksiosainen nahkapuku, jota myytiin hintaan 999 markka. Niitä meni toista tuhatta. Kokosivun ilmoitukset taisivat olla sekä MP-Lehdessä että Bikessä. Meidän Laitisen Masa taisi olla mannekiininä. Lisäksi myytiin vedenpitäviä Lookwell pukuja jotka olivat silikonikyllästettyinä ihan toimiviakin. Lookwellilta tuli myös kaiken maailman nahkatakkeja, läppähousuja, saappaita ja vaikka mitä. Lookwellin edustuksen möin/siirsin jossain vaiheessa Brandtin Tan Productsille, mutta se edustus ei oikein sopinut heille.
Jossain vaiheessa minä möin muutaman minun firmoistani Timo Lohm -nimiselle kiinteistöskoijarille, vuosi taisi olla 1988. Timo oli mukava skoijari ja meidän yhteistyö päättyi kyllä ihan hyvin, ollaan kavereita vieläkin, vaikka yhdessä vaiheessa oli aika kireät välit. Timo Lohm oli ”suurpiirteinen” ja hän tilasi Raymakersilta jotain lähes 1000 Lookwell moottoripyörän merkkipukua. Täysin mahdoton myyntitehtävä. No osa puvuista tuli ennen kuin Timo Lohmin ”konserni” meni kanttuvei ja loppupuvut jäivät vähän ”minun kontoille”, olin kuitenkin Raymakersin hyvä kaveri. No niitähän minä hukkasin sitten vuosikausia, usein mm. kaiken maailman vaihtokaupoilla. Joskus joku käytetty Gold Wing vaihtui nahkapukuihin ja Rintamäen Harrin kanssa me tehtiin monta ihmeellistä vaihtokauppaa…. Muistaakseni näkyy vielakin aina joku ilmoitus että ”uusi lookwell suzuki puku” myytävänä. Kyllä niitä riitti. Siinä oli kai taas osa minun Lookwell tarinastani. Raymakerista täytyy joskus tehdä laajempi juttu koska meillä oli paljon muita busineksiä kimpassa…
 |
| Hiko ja Hit Oy |
Mood tuotemerkin ympärillä oli kunnianhimoiset suunnitelmat. Minun ideani oli, etta käytettäisiin MOOD nimeä ”omissa” tuotteissa siten, että motoristille tarkoitetut tuotteet tulisivat MOOD TOURING nimellä, crossitavarat olisivat MX-MOOD, kilpakäyttöön tarkoitetut puvut olisivat RACE-MOOD nimellä etc. Hyvä idea, mutta henkiset ja taloudelliset resurssit eivät oikein riittäneet loppuviivalle asti, mutta kyllähän Moodia myytiin ja aika paljonkin. Valmistajaksi saatiin Siipola Ky Juukasta joka jo valmisti nahkavaatteita. Yhteys siihen yhtiöön saatiin erään asiakkaan kautta, joka toimi silloin Tanskassa Suomen suurlähetystön kaupallisena neuvonantajana. Muistaakseni hän oli ostanut minulta uuden BMW R45 motskarin. Hänen nimeään en muista, mutta hän oli myöhemmin Sevillan Maailmannäyttelyn kordinattori Peter Tallbergin alaisena. Siitäkin projektista han joskus kertoi kauhutarinoita…Joskus suomalaisten verorahoja tuhlataan…
No kuitenkin Siipola rupesi tekemään meidän mallinmukaisia nahka-asusteita. Yhtä mallia me kutsuimme ”disco-puvuksi”. Erittäin ohuesta ja miellyttävästä nahasta tehdystä väljästä puvusta tuli aikamoinen hitti naismotoristien keskuudessa. Puku oli helppo pukea päälle, oli miellyttävä pitää päällä, sillä pääsi discoonkin, mutta eihän se mitään suojannut. Mallin olin kylläkin varastanut Lookwellin mallistosta. Mutta meille riitti, että asiakkaat niitä ostivat. Toinen Siipola Mood tuote, joka myi hyvin, oli perinteinen Marlon Brando -takki, sellainen ikuisuusmalli. Siihen olin keksinyt, että laitetaan lyhyt vetoketju ja kaikkiin nahkahousuihin vastaava, niin niitä voi yhdistää jotta ristiselkä ei palellu. Lisaksi teetimme sellaisen vanhanaikaisen yksiosaisen mustan RR-puvun joka ei ehkä myynyt niin hyvin, mutta loppujen lopuksi vanhat nostalgiamiehet rupesivat ostamaan sitä. Muistan sikäli puvun hyvin, kun selässä oli minun oma suunnitelmani vetoketju, jonka takana löytyi hieman ylimääräistä nahkaa, jolla saatiin eri asennoissa lisää liikkumatilaa. En patentoinut sitä ja varmaan olin sekin idean jostain varastanut… Moraalini oli sen suhteen myöskin aika joustava…
Moodiin satsattiin aika paljon rahaa. Basse hoiti sitä projektia ja Basse oli ehkä hieman Brandtin ajoilta oppinut sen, että kulubudjettia voi hieman ylittää, kunhan myyntibudjetista hieman tingitään. Myönnän kylläkin, että minäkin oli siihen vahan syypää ja Bassen kanssa meillä on ihan toimivat välit vieläkin. Kuitenkin meidän ”In House advertising Manin”, Seppo Isomäen johdolla tehtiin upea Mood -esite. Malleina oli omat pojat Matti Laitinen ja Tom Ericsson ja jotain heidän tyttöystäviään. Esitteestä tuli upea. Valokuvaukset hoiti hovivalokuvaajamme, puoleksi englantilainen Alan Bridger ja hän oli löytänyt upean taustaympäristön Helsingin Eirasta jostain takapihoista. Esite oli hieno ja jos jollain on sitä jäljellä, niin olen valmis siitä jotain maksamaankin. Basse möi sitä Moodia paitsi Suomeen niin myös Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan ja jos en väärin muista niin saatiin jotain tukiaisiakin jostain ulkoministeriöstä siihen hommaan. Se oli hauskaa aikaa…
No Siipola Ky meni kantuvei ja meiltä loppui vähäksi aikaa Mood. Voi hyvinkin olla että me oltiin osasyypäitä siihen. Siipolan poika oli paitsi Motoristi, niin myös ekonomi ja muistaakseni olen joskus hänen kanssaan aiheesta keskustellut.
Tämä Juuka -projekti toi minulle hieman myöhemmin toisen projektin, kun Juuan kunta pyysi minulta ”turistisuunnitelman” eli miten Juukaan saadaan turisteja käymään, No minä tein pyydettyä suunnitelmaa, mutta täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että se oli toivoton tehtävä. Asiakasvirtoja ei kulkenut Juuan lähelläkään, eläinpuistoja ei oikein sinnekään voinut perustaa ja ainoat nähtävyydet olivat Tulikiven Tehtaat sekä Nunnalahti, joissa oli vähän ideaakin. Ja olihan kai siella se Karhusaari, joka oli nätti paikka. Juuassa oli myös yksi matkustajahotelli, jossa asuin muutamia päiviä. Lähellä oli myos kuppila, jossa oli ”nättejä” juukalaistyttöjä… Toinen muisto siitä on, että kaikki odottivat innolla, milloin Urpo Leppänen palaa sinne. Hän oli kai jossain vaiheessa hieman velkaantunut Juukaan ja kaikki odottivat, että milloin hän palaa ja pistää kaikki asiat työttömyydestä lähtien kuntoon… Oli minulla silloinkin hauskaa ja Juuan kunta maksoi laskuni, joka oli kohtuullinen.
Nahka ja Mood tarinani jatkui tai ehkä oli jo alkanut aikaisemminkin sitten Pakistanista. Minulla oli vieläkin ihan toimivat välit Pakistanilaisiin nahkavalmistajiin. Liikemiehenä tietysti ymmärsin, että nahkatavaraa ei voi Suomessa valmistaa, ensinnäkin nahan valmistaminen raiskaa luontoa ihan oikeasti, joten siirretään ongelmaa Pakistaniin… ja nahoista valmiiden nahka-asusteiden valmistaminen sopivaan hintaan ei oikein sovi juukalaiselle eikä kenellekään muulle suomalaiselle työntekijälle. Joten Pakistaniin…
Pakistanissa on sellainen kyläpahanen kuin Sialkot. En suosittele sinne menemistä, jos ei ole pakko. Kylä, joka tosin on kai nykyään sellainen lähes miljoonan asukkaan kaupunki, on p-reikä. Kaupunki elää nahkateollisuudesta. Kaikki pyörii nahan ympärillä. Kaikki joet ja järvivedet on nahanjalostuksen takia pahasti ja lopullisesti pilattu ja minä en haluaisi siellä elää. Mutta häikäilemättömänä ruotsalaisena liikemiehenä siellä on kiva tehdä kauppaa…. Ja en ole vihreä enkä tanssi ”Antonion kanssa”.
No meille tuli toistakymmentä vuotta kestävä yhteistyö, joka oli hauskaa. Minä lähetin heille malleja, mitä piti kopioida. Yksi menestystuote alkuajoista oli YOKO:n crossihanska joka oli niin hyvin tehty etta YOKO:n Tirisen Jussikin antoi takuuna uudet jos ne olivat hajonneet… Kyllä Jussi siitä jossain vaiheessa hieman vinoili…
Kerran lähetin sinne Harley Davidsonin paksun nahkaluettelon ja sieltähän tulivat kopiot - voi olla että ne ”aidotkin” olivat siellä tehtyjä. Yksi malli mikä floppasi, oli sellainen polviin asti ulottuva 1920-luvun harrikkatakki. Se jäi hyllyihin. Onneksi Tirisen Jussin veljen (Brandtin korjaamopäällikkö) poika Jani joka hoiti Yokon tukkumyynnin, oli innostunut johonkin daamiin, joka oli vähän sillä nahka-alalla. Janin kanssa me vaihdettiin ne pitkät nahkatakit yhteen Yamaha XV1100:sen joka oli Usa:sta tuotu Yokon hollantilaisen maahantuojan toimesta. Siitä puuttuivat tarvittavat asiapaperit, joten minä kai vaihdoin jotain parikymmentä takkia siihen.
Sekin järjestyi siten että paikallisesta bordellista (minä en sita löytänyt, pojat kertoivat) saatiin pari tyttöä malliksi mutta sen verran vaikea paikka se oli heillekin että silmien edessä piti olla sellaiset ”teatterimaskit”. Kunhan minä jostain löytäisin sen esitteen, mutta se on vain englannin kielinen. Siitä tuotesarjasta ei tullut mitään mutta hauskaa oli ja tässä vieressä esimerkki.
No, minä jatkoin yhteistyötäni pakistanilaisten kanssa. Vein heitä monta kertaa Helsingissä syömään, yrittäen syöttää heille sianlihaa, keskusteltiin Islaminuskosta. Minäkin osasin uskonnosta vähäsen, olihan isäni pappi ja teologian proffa. Kerran otin mukaan minun silloisen juutalaisen tyttöystäväni, kerran minä pelottelin heitä näyttämällä miten Corvetella ajetaan lumisateessa kovaa. Minä yritin kovasti käännyttää heitä vapaan markkinatalouden ja länsimaisen demokratian kannattajiksi, he taas yrittivät tehdä minusta harrasta muslimia. Kumpikaan ei onnistunut, vaikka se ajatus neljän vaimon pitämisestä hieman kiehtoi minua.
Usein he olivat rahattomia ja tarvitsivat hotellia varten rahaa, ja silloin käytin häikäilemättömästi heitä hyväkseen ja ostin pilkkahinnalla heidän neljä matkalaukullistaan esittelytuoteita. Sama kaava oli kun he kävivät IFMA -prätkänäytelyissä Kölnissa tai Milanossa. Minun tehtäväni oli näköjään pelastaa heidät ulos hoteleista… Mutta ostin heiltä paljon ja tavarat olivat edullisia. Ne tulivat aina Pakistan Airlinesilla Saksaan ja sieltä ”lentorekalla” (en koskaan ymmärtänyt mikä se oli, mutta se oli joku rekka joka, lähti joka päivä nopeasti saksasta Suomeen kun lentokonerahdit oli purettu , mutta ”lentäen?”).
Tavarat olivat aina hyvin pakattuja vanhoihin riisisakkeihin ja joka lähetys oli iso. Niitä kun purettiin siellä myymälän lattialla niin säkeistä ja muista pakkausmateriaalista jäi hirveän määrän roskaa, mutta noita oli aina kivaa purkaa. Piti aina katsoa mikä tuote oli nyt epäonnistunut…
Pakistanilaisten kanssa sitten jatkoin sitä MOOD -tarinaa, kun se oli oma tavaramerkkini eivätkä kilpailijat suuttuneet. Tehtiin myös paljon lievästi ”Goretex” pukuja.
Mutta sitä Pakistanilaista tavaraa myytiin paljon ja paljon aikaisemmin kun muut älysivät sen. Sitten kun älysivät niin hintatasohan putosi älyttömästi koska kaikki eivät tajunneet sitä, että aina välillä tuli sekundaa, joka myöskin piti maksaa.
Minulla on vieläkin hyvät suhteet Pakistanilaisiin ja he soittavat vähän väliin ”pls can You not try to sell our leathers in Thailand…”, Muutama vuosi sitten he tulivatkin tänne neljine matkalaukkuineen ja yrittivät taivuttaa minua takaisin alalle, He asuivat halvassa hotelissa täällä, mutta arvatkaa kuka maksoi laskun? Ja arvatkaa jäikö minulle neljä matkalaukullista nahkatavaraa? Olisi vieläkin muutama nahkainen talvihanska myytävänä… Siitä he kuitenkin olivat innoissaan, että asun täällä Banglamungissa melkein keskellä muslimiyhteisöä. Moskeijan kutsut perjantairukouksiin kuuluvatkin meille, jos tuulen suunta on oikea.
Toinen vahva ”nahkamuisto” on Siitama -ralli. Se oli jokavuotuinen tapahtuma, johon kai piti olla kutsu. Järjestäjä oli Eero Mikkola, joka ilmeisesti oli hieman nahasta kiinnostunut. Tässä kuvia hänen albumeista, joita MP-69 kerho on ansiokkaasti säästänyt.
Mutta nahalla on vetovoimansa ja silla on pitkät ja piukat perinteet. Tässä vaan pieni kontribuutio Suomalaiseen prätkä ja nahka historiaan.
HONDA CX-Terveisin HIKO
